Sain viikonloppuna tarvottua läpi yllättäväksi suoksi nousseen Metsäjätin. (Miika Nousiainen) En tiedä mikä vaivasi, mutta vähän kömpelöksi se jäi. Vaikka se saikin osin itkemään ja myös onnellisiin pätkiin mukaansa, se jäi silti vähän pintapuoliseksi ja latteaksi.

Kirjoitustyyli oli mieleeni. Se sai mukaan asiaan. Sisältö oli se, joka tökki, niin ainakin epäilen. Stereotypisointi oli vähän liian kovaa makuuni. Onhan stereotypioilla aina pohja, mutta jossain menee raja, ihmisillä on aina useampia puolia kuin vain stereotypia. Ehkä kaikki hahmot jäivät sen takia etäisiksi, kun itse olen vahvasti öö... "keskiluokkaisesta" perheestä, eikä kirjan vastakkainasettelun kumpikaan ääripää tuntunut omalta. Molemmat maailmat olivat, ja väitän että monille ovat, kaukaisia.

Kirjoituksen taso nyt oli perus, aika viihteellistä kauraa. Siksi kirja ei äitynyt maailman luokan ongelmaksi, vaan kuitenkin menetteli. Paikoitellen (lue: kun käänteet olivat tehtaalle ja henkilöille suotuisia) kirjan oli kivan tuntuinen jopa. Mutta maailma kusi päälle niin monta kertaa, että alkoi itseäkin harmittaa tyyppien puolesta. Onneksi nyt lopetus oli onnellinen. Niistä minä aina pidän.

Onnellinen loppu pitää siis olla, niin myös tässä tekstissä. Julistan kirjan ok:ksi, vaikka oli kai halua muuhunkin.

(Onnellisesta kaukana on dekkari, jota juuri nyt luen... huu)