Sain viikonloppuna tarvottua läpi yllättäväksi suoksi nousseen Metsäjätin. (Miika Nousiainen) En tiedä mikä vaivasi, mutta vähän kömpelöksi se jäi. Vaikka se saikin osin itkemään ja myös onnellisiin pätkiin mukaansa, se jäi silti vähän pintapuoliseksi ja latteaksi.

Kirjoitustyyli oli mieleeni. Se sai mukaan asiaan. Sisältö oli se, joka tökki, niin ainakin epäilen. Stereotypisointi oli vähän liian kovaa makuuni. Onhan stereotypioilla aina pohja, mutta jossain menee raja, ihmisillä on aina useampia puolia kuin vain stereotypia. Ehkä kaikki hahmot jäivät sen takia etäisiksi, kun itse olen vahvasti öö... "keskiluokkaisesta" perheestä, eikä kirjan vastakkainasettelun kumpikaan ääripää tuntunut omalta. Molemmat maailmat olivat, ja väitän että monille ovat, kaukaisia.

Kirjoituksen taso nyt oli perus, aika viihteellistä kauraa. Siksi kirja ei äitynyt maailman luokan ongelmaksi, vaan kuitenkin menetteli. Paikoitellen (lue: kun käänteet olivat tehtaalle ja henkilöille suotuisia) kirjan oli kivan tuntuinen jopa. Mutta maailma kusi päälle niin monta kertaa, että alkoi itseäkin harmittaa tyyppien puolesta. Onneksi nyt lopetus oli onnellinen. Niistä minä aina pidän.

Onnellinen loppu pitää siis olla, niin myös tässä tekstissä. Julistan kirjan ok:ksi, vaikka oli kai halua muuhunkin.

(Onnellisesta kaukana on dekkari, jota juuri nyt luen... huu)

Nyt siis tein sen viimeksi puhumani twitterin. Naurettavan vähän siellä on suomalaisia, mutta samapa tuo. Nimeni twitterissä on tätä blogia nimeä mukaillen Marie N ja käyttäjätunnukseni mariellecia. twitter.com/#!/mariellecia tuosta siis löytyy, jos nämä blogitekstit, joita pyrin pitämään luettavan mittaisina, ovat silti liikaa. Lyhyesti kirjoista, lukupäiväkirjan tynkää ja vähän myös muusta kulttuurista.

voisinpa ehkä nukkua yön yli ja pohdiskella vielä mummolaviikonlopun aikana, mitä sanoisin muista lukemistani kirjoista. Näistä esimerkkejä: Anna Nuotio ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos!, Maria Rocher: Enchanté, Hauska rakastua, Rosa Liksom: Hytti nro 6, Eve Hietamies: Tarhapäivä ja viikonloppuna loppuun menevä Miika Nousiaisen Metsäjätti. Jaahas, työn sarkaa riittää.

On tullut näköjään pidettyä ihan hurja kirjoitustauko, mutta ajatukset virisivät uudestaan tälle blogille, ja ajattelin myös perustaa jonkunlaisen uuden ajan twitter-väylän tukemaan tätä blogia, mutta katsotaan nyt, se on työn alla. Työn alla on myös viime aikoina ollut monia kirjoja, joita käsittelen nyt useampia yhdessä päivityksessä.

Ensinnäkin käsissäni oli ainakin kirjastoille ja varmasti myös yksittäisille ihmisille tunnontuskia aiheuttanut kirja: Tuomas Kyrön Miniä. Voisin sanoa, että tuo rajattu painoserä ja jakaminen vain tiettynä ajankohtana oli aika onnistunut mainoserä. Mielensäpahoittajan spin off -kirja on aiheuttanut ylettömän paljon mielensä pahoitusta.

No, ei sentäs lukijalle. Lukeminen oli kepeää, mukavaa ja tarina eteni mukavasti, joskin hyvin ennalta odotettavasti. Vanhan ja uuden sukupolven kohtaamisesta saa huumoria ja kivaa lukemista, eikä kirjan pituuskaan (reilu 100 sivua) käynyt hermojen päälle. Loistava kirja siihen saumaan, kun yritän tämän vuoden luetuissa kirjoissa mahd. nopeasti saavuttaa kauas kadonnutta äitiä. (Alkuvuoteni oli hieman laiska. Nyt olen saanut äitiä ihan ok kiinni, mutta äiti huitelee jo n. 25 kirjassa, kun oma saldoni on vasta 22.)

Miniän innoittamana kirjaston BestSeller-hyllystä mukaan tarttui muutamaa viikkoa myöhemmin Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Samaa huttua sekin. Mielensäpahoittaja on kai kovakin rahasampo, mutta nekin kuluvat...? Ruokateema nyt oli silti oivaltava, ja vaikka en sitä kasvissyöjänä yms. muuna ruokahiippailijana allekirjoita, oli kirja taas mukiinmenevää ja kevyttä reilun sadan sivun tarinointia.

Viimeisenä tähän "viime aikojen läpyskät kirjat" -aiheiseeen päivitykseen päätyy muutakin kuin Kyröä. Nimittäin äidin kautta käsiini päätyi Sinikka Nopolan Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia. Innostuin siitä, koska Tampereen murteella kirjoitetut teokset olivat mieleeni. Tämäkin sisälsi uskottavaa maailman pohdintaa. Kirjoituksissa oli hyvä rakenne, alku ja loppu, ei töksähtäviä tai outoja aiheenvaihtoja. Loistavia oivalluksia siellä täällä: ei tulisi itse ajatelleeksi.

Yleisesti sanoen, eivät ne 100 ja 150 sivun väliin sijoittuvat läpyskätkään ole mitään onnettomia keskeneräisiä yksilöitä, vaan enemmänkin ilahduttavan nopeasti luettuja valon pisaroita.

Minähän taidan taiteilla näitä poikkeuksia ihan vaan poikkeuksien perään. No, riemu se on sekin. Mutta: kohta tulee myös normimateriaalia, että jopahan pääsee näkemään miten senkin laita on. (Menossa on nimittäin Katja Kätilön Kettu. ...eheheh. En vaan voi enää olla sanomatta noin. Ärsyttävä maneeri)

Tällä kertaa kirjoituksen aihe on ... tadaa! teatteri. Sehän on loogista, tämähän ON ...kirjablogi. No, aiheeseen. Kävin siis mukavasti viettämässä viikonloppuani vanhempieni kanssa Ryhmäteatterissa Helsingissä. Siellä olimme katsomassa Kari Hotakaisen kirjan pohjalta tehtyä näytelmää Huolimattomat.

Olen kyllä lukenut myös kirjan, joten käsittelen enimmäkseen sitä. Näytelmä oli myös hyvä mielestäni, tosin vanhempieni suosikki se ei ollut, (eikä sinänsä ne seksi- yms. puheet ollut mitään mukavinta kauraa äiskän ja isän kanssa, mutta joo) mutta minä pidin. En kylläkään osaa arvioida näyttelijöiden suorituksia tai sellaisia.

Kirjaan siis. Tai jos ensin pysähdytään Hotakaiseen. Hotakainen on yksi suosikkikirjailijoistani. Näin se on sanottu, vaikka yleensä en erittele kirjailijoita, joista pidän. (Paitsi Pauliina Susi: siinäpä vasta nainen, joka kirja aivan täydellinen paketti asiaa ja viihdyttävyyttä. Viihde ei paista läpi, joten taiteilijallekin käy ...lue: minulle.) Hotakaisen tyyli on ihan loistava. Joskus mietin, onko Hotakainen saanut kirjoittaessaan kohtauksia, vai mitä hän on tehnyt, mutta materiaalissa säilyy yllätyksellisyys. Juonten rakennus on ainakin paremmalla pohjalla kuin omani.

Hotakaisen kirjoista Huolimattomat nousee tähtihetkiin. Osaksi toki aiheittensa vuoksi. Huolimattomat voittaa vain Ihmisen osa, joka oli tärisyttävä kokemus, ja vielä ensimmäinen Hotakaisen kirja, jonka luin. (en ole lukenut kaikkia Hotakaisen teoksia, otantani on siinä viiden luokkaa: esim. Finlandia-teos on vielä selaamatta)

Näytelmästä vielä sen verran, että yllättävän paljon Hotakaisen teoksen varaan oli saatu rakennetuksi huumoria. En olisi odottanut. Yleisesti ottaen näytelmä oli jättebra. Hävisi kirjalle vain sen, mitä elokuva- yms. versiot häviävät aina kirjalle.

PS. tämän postauksen aikana huomasin todellakin olevani keskittymishäiriöinen. Paljon tuli asiaa, muttei aiheesta mitään.

photo.goodreads.com/books/1313912994l/12404038.jpg

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä kirjasta. Ensin ajattelin, että on huono aloittaa blogi kahdella poikkeuksella, kun olen juuri sanonut lukevani aikuisten kirjallisuutta. (aloitin tietokirjalla ja nyt olen tehokkaasti arvioimassa nuorten kirjaa)

Päätin nyt kuitenkin. Kaksi poikkeusta vahvistaa säännön, ja minä laitan arvosteluni Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta Valoa valoa valoa tänne parhaani mukaan. On kai sille oikeutuskin; teos voitti vuoden Junior Finlandia -palkinnon.

Ja oikeastaanhan se on juuri minun ikäisille tarkoitettu. Ei ole kyseessä mikään lastenkirja, vaan suunnilleen siihen viidentoista ikävuoden maastoon sijoittuva nuorten aikuisten romaani. Kirja kertoo kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, ja näiden kesäromanssista. Niin, ja myös Tshernobylin ydinonnettomuudesta, vaikkakin surullisen vähän.

Aiheethan ovat todelliset, monessa aikuisten kirjassakin käsitellyt: rakkaus ja kuolema. Molemmissa päähenkilöissä on "menetetyn" nuoren traagisuutta, ja juonessa toiveikkuutta, joka ei pidäkään paikkaansa. Oikeastaan, kun miettii, olivat henkilöhahmot traagisen stereotyyppisiä ja käsiteltyjä. Mieleeni tulee mm. Sofi Oksasen Baby Jane, jonka pääparissa on samankaltaisuutta.

No, juoni tai henkilöt eivät olekaan kirjan pääpointti, vaan se on kieli. Kirjan kertoja miettii kirjoittaessa tyyliänsä, tekstiä, tarinaa ja puhuu lukijoille. Ja sitä rataa. Oikeastaan täytyy myöntää, että kirjan tyyli oli mielestäni paikoitellen erittäinkin ärsyttävää. Siinä oli tekotaiteellinen tuntu, vaikka yritys oli ilman muuta hyvä.

Valoa valoa valoa sai myös miettimään, miten vuosi -86, jolloin kertomus tapahtui, eroaa nykypäivästä. Se jopa häiritsi minua, sillä kirjassa oli niin nykypäiväinen fiilis. Kyse oli toki yksilöistä, joten ehkä noin pienessä ja vain tunteisiin perustuvassa piirissä elämä pysyy samana vuodesta toiseen.

Lopuksi voisin sanoa, että kyllä ymmärrän, miksi tämä teos sai Junior Finlandian. Sillä on nimittäin tärkeä tavoite, tai niin näkisin. Nuortenkirjoja paljon lukeneena arvioisin, että 90 % niistä on kieleltään arkista ja yksinkertaista, ja valmistaa aikuisten kirjoista viihdekirjoihin. Tämä sen sijaan yrittää valmentaa nuoria myös kielellisesti erilaisen, taiteellisen ja rikkaan maailman luo.