Miksei aloittaisi heti sorvin ääressä, kun olen tässä vähän aikaa saanut luettua kirjankin, josta voisin kirjoittaa. Nimittäin, olen tällä kertaa, todella erikoisesti lukenutkin tietokirjan - siis aivan täyttä faktaa!? Tämä ei anna kovin todellista kuvaa niistä kirjoista, joita yleensä luen, koska faktapohjaiset kirjat, joita olen lukenut viime vuosina, voi kyllä varmasti laskea yhden käden sormilla. Nekin ovat lähinnä olleet "toimittaja kokeili vuoden sitä ja tätä ja tuota - lue hauska kirja", vaikka juu, on niissäkin niitä faktakohtia.
No, kirjan nimi on siis Petos lautasella, ja kirjailijana ruotsalainen toimittaja Mats-Eric Nilsson. Kirja kertoo nimensä mukaisesti petoksesta lautasella. No niitähän oikeastaan voi olla monia eri tyyppisiä, mutta tarkemmin tämä kirja kertoi lisäaineista ja kemiallisista aineista sekä tavoista, joilla ruokaa valmistetaan. Kiinnostava aihe, mielestäni.
No siitähän sitä puhetta syntyykin. Olen viime aikoina kuullut puhuttavan paljon ns. personoinnista (nyt olen aika varma, että termi on oikea, mutta korjatkaa kiitos, jos ei ole), joka siis tarkoittaa, että ihminen saa nykyään vain tietoa, jonka jo valmiiksi tiedetään häntä kiinnostavan. Ilmiö etenkin netissä on suuri, sillä mainokset ohjataan suoraan tietyille ihmisille näistä saatujen tietojen mukaan.
Aluksi lähdin miettimään, että ei pidä paikkaansa. Minähän aivan sattumalta törmäsin suht. uuteen, kiinnostavaan kirjaan hyvään hintaan kirpputorilla. Mutta ei tarina olekaan niin lyhyt. Kun tarkemmin ajattelen, nappasin kirjaan suoraan kiinni, koska olin nähnyt sen aiemmin Eat & Joy Maatilatorilla, jossa toki olin saman asian perässä, etsimässä lisäaineetonta ruokaa. Ja by the way, on muuten aivan loistava putiikki (tai niitä on kaksi, ne molemmat). Eli aika kaunis personoinnin kehä syntyy. Olin kiinnostunut lisäaineettomasta ruuasta, olin sen kaupassa, näin siellä aiheesta kirjan, jonka myöhemmin ostin ja luin.
No, itse kirjaan. Se oli oikeastaan aika keskinkertainen. Monta lukua käsiteltiin joitain ruuan ja "väärennetyn" ruuan historiaa, mikä oli mielestäni turhaa. Elän nykypäivässä, ja syön ruokaa nykypäivässä. Tietenkin jonkunlainen pohjustus lisäaineruokaan vanhan ajan oikeasta ruuasta oli hyvä, mutta sitä ei olisi tarvittu niin paljon.
Enemmän pidin kirjan osioista, joissa kauhisteltiin yksinkertaisten ruoka-aineiden kymmenien raaka-aineiden ja monenlaisen lisäaineen listaa. Hyvää olivat myös erilaisten lisäaineiden tieto- ja mahd. vaarallisuuslistat, käyttötarkoitukset ja myös joitain käyttötapoja. Ei kovin ruokahalua herättävää, mutta kiinnostavaa.
Siinäpä oikeastaan se tällä kertaa. Lupaan, seuraavalla kerralla on fiktiota. Olisin voinut sillä aloittaakin. Täytyy myöntää, ei ole vielä pokkaa arvostella Seitsemää veljestä, jonka juuri olen lukenut. Siitä voisin kuitenkin lainata hyvin suomalaisia kuvaavan lauseen. Koko kirjan hienoin lause tähän loppuun.
"...ja sitten me ryypättiin."
Lähden nyt perjantai-illan viettoon.
(no ei, siihen ei liity päihteitä, lähden katsomaan telkkaria, uskokaa huviksenne)
Kommentit